Olen ulkoilma-ihminen. Mieluisinta ulkoilua minulle on kulkea luonnossa, juosten tai kävellen, ja kuunnella hiljaisuutta. Tai eihän metsässä koskaan täysin hiljaista ole, mutta siis muita kuin ihmisen ääniä. Ennen kuuntelin aina lenkillä musiikkia korvanapeista, nykyään en koskaan. Koirankusetuslenkilläkin hakeudun pois teiden varsilta rantapoluille, metsään, jäälle, pois liikenteestä. Pitkän lumettoman syksyn jälkeen, kun tuli lumi, piti oikein pysähtyä kuuntelemaan hiljaisuutta jopa täällä lähiössä. Olen kuitenkin sen verran kaupunkilaistunut, että ajatus siitä että olen kaukana asutuksesta ilman puhelinta ja ruokaa saa minut vähän varuilleni. Kuvassa Kolilla, Herajärven kierros, 40 km, ensimmäinen vaellukseni, jonka reitti kulki sopivasti lähellä asutusta. 

 

Pidän myös vuodenajoista. Jos minulta kysytään, oletko kesä vai talvi-ihminen, tai kevät- tai syksy-, en osaa vastata. Tai ehkä vastaisin sen hetkisen vuodenajan. Tällä hetkellä rakastan talvea! Varsinkin kun tuli lunta. Ihan parasta on lenkkeillä lumisateessa koiran kanssa kahdestaan kun lumi vaimentaa äänet ja ajaa muut mukavuudenhaluiset ihmiset sisään. Lenkkeilen usein iltaisin aikaan, jolloin useimmat ovat jo rauhoittuneet sisälle. Silloin erakon sielu lepää. 

Usein lumipyryssä, tuulessa ja tuiskussa huomaan valinneeni puolivahingossa itselleni täydellisen koirarodun. Lapinkoira on täydellinen valinta ihmiselle joka rakastaa myrskysäitä! Se ei koskaan väsy ulkona tai halua takaisin sisälle. Tassuja se alkaa nostella vasta kun pakkasta on lähempänä 30:a. Koirani Nino (virallisesti Nino-Alexander, paimensukuinen suomenlapinkoira) nauttii kaikista vuodenajoista, kunhan saa olla mahdollisimman paljon ulkona. Keväällä se hakeutuu uimaan heti kun rantaan on sulanut uintikelpoinen vesialue. Niin, siis jäiden sekaan! Kesällä se haluaa uida joka ojassa ja lammikossa. Mökillä se saattaa käydä huvikseen uimassa lenkin, jos on liian kuuma. Vesisade ei sitä haittaa, mutta kaatosateessa sillä menee jo korviin vettä, silloin mennä jupitetaan korvat luimussa. Syksyllä se heittäytyy ensimmäiseen jäätyneeseen lammikkoon piehtaroimaan. Talvella se ...no miten sen nyt sanoisi..SEKOAA lumesta. Sen olemuksesta oikein huokuu, että lumi on sen juttu.

Tammikuussa, kun joulu oli ohi, mutta lunta ei ollut vielä nimeksikään, kävimme lenkin läheisellä kuntopolulla. Tein maratonohjelmaani kuuluvan tempoharjoituksen vaihtelevassa maastossa. Ketään ei tullut koko lenkin aikana vastaan, oli todella hiljaista. Paluumatkalla kiinnitin huomiota kun läheisen kuntosalin piha oli täynnä autoja ja lisää ajoi pihaan. Harmi, ettei juostu julkisivun ohi, en nähnyt kuinka tiivis tunnelma sisällä oli. Silloin taputin itseäni olalle: hyvä etten ole lähtenyt tähän sali-huumaan mukaan! Tiedän että hermoni eivät kestäisi sitä ihmispaljoutta. Hyvä, että olen jo löytänyt oman kuntoilumuotoni, juoksun, enkä tunne tarvetta lähteä salille! 

Nyt tämä ulkoilma-ihminen lähtee viikon ensimmäiselle lenkille, ja samalla Nino saa iltalenkkinsä! Moro!